Aineisto on YO-kokeessa Kevät 2001.

11. Elämyksiä kuolemaa uhmaamalla

Biolääketieteen opettaja ja 25 vuotta extreme-lajeja harrastanut Jukka Virtanen kirjoittaa Helsingin Sanomissa 21.5.2000, että yhä useampi extreme-lajin harrastaja menehtyy tavoitellessaan uusia elämyksiä ja huippukokemuksia. Virtasen mukaan kevään 2000 aikana kokeneita suomalaisia extreme-lajien harrastajia on menehtynyt tilastollisesti enemmän kuin koskaan aikaisemmin: neljä uhria kolmessa kuukaudessa. Samaan aikaan ääriharrastajien määrä kuitenkin kasvaa, ja Virtanen pelkääkin, että kaupallistuminen lisää entisestäänkin ääriharrastusten vaatimaa uhrien määrää.

Tyypillisiä extreme-lajeja ovat Virtasen mukaan esimerkiksi jää- ja vuoristokiipeily ilman minkäänlaista varmistusta, laskuvarjohypyt sekä laskettelu jyrkillä vuoristorinteillä merkittyjen reittien ulkopuolella. Lajien harrastajat etsivät voimakkaita huippukokemuksia, jotka äärimmäisyyteen vietynä saattavat johtaa pahoihin vaaratilanteisiin, toteaa kirjoittaja ja kertoo esimerkiksi erään harrastajan toteamuksen: "Se on kuin ajaisi autolla päin kalliota ilman turvavyötä, mutta tietäisi turvatyynyn pelastavan sinut."

Extreme-lajeihin liittyy suuri onnettomuuden riski, koska ne ovat niin henkisesti kuin fyysisestikin erittäin vaativia. Juuri näihin tekijöihin perustuu Virtasen mukaan mielihyvän tunne, jonka harrastaja saa tehdessään onnistuneen suorituksen. Tällaisen ihmisen persoonallisuutta hallitsee elämyshakuisuus ja tarve huippukokemuksiin. Osa harrastajista puhuu jopa adrenaliiniriippuvuudesta. Todellisuudessa ihminen pyrkii hallitsemaan itseään ja ympäristöään, väittää Virtanen ja toteaa, että onnistuneilla suorituksilla pyritään rakentamaan ja vahvistamaan omaa itsetuntoa.

Itse olen tässä asiassa kirjoittajan kanssa samaa mieltä. On varmasti erittäin palkitsevaa ja itsetuntoa nostattavaa, kun jonkin fyysisesti vaikean ja mahdottoman tuntuisen tehtävän saa suoritettua onnistuneesti loppuun. Näin oppii myös tuntemaan omat rajansa, mikä on tärkeää ja hyödyllistä. Mutta miksi ihmiset etsivät huippukokemuksia uhmaamalla kuolemaa? Onko heidän elämänsä niin tasapaksua ja vailla virikkeitä, että heidän on pakko kokeilla jotakin uutta, vai onko se vain väliaikainen elämäntapa, jolla näytetään muille, että itsestä löytyy välillä vähän rohkeutta ja seikkailuhenkeä.

Voihan onnea ja elämyksiä saada aivan tavallisista arkipäivän asioistakin, enkä oikein ymmärrä heitä, jotka vaarantavat oman henkensä hankkiakseen huippukokemuksia. Jos harrastaessa sitten joskus sattuu jotain vakavaa ja ihminen esimerkiksi halvaantuu, niin voi vain miettiä, oliko toiminta sen arvoista.

Extreme-onnettomuuksien esiintymiseen ja riskeihin vaikuttavat monet tekijät, mutta merkittävimpänä Virtanen pitää itse lajin valintaa ja riskille altistumisen aikaa. Esimerkiksi benji-hyppy kestää vain muutaman sekunnin, mutta vuoristokiipeily voi kestää jopa vuorokausia. Olennaisena voi myös pitää toiminnan toistuvuutta, eli sitä tapahtuuko suoritus kerran vuodessa vai joka päivä.

Extreme-lajien lisääntyneet onnettomuustilastot selittyvät kuitenkin ensisijaisesti kasvaneen harrastajamäärän takia, sillä harrastajien määrä on jatkuvasti kasvanut 1990-luvulta lähtien, kirjoittaa Virtanen. Vaikka onnettomuuksien todennäköisyys pysyisikin vakiona, niiden määrä kuitenkin kasvaisi, koska harrastajamäärä on koko ajan nousussa. Toisaalta ihmisten lisääntyneen vapaa-ajan seurauksena ääriharrastusten pariin hakeutuu yhä enemmän kokemattomia ensikertalaisia, elämyksiä etsiviä ihmisiä, joilta puuttuu lajin hallinta ja tieto, toteaa kirjoittaja.

Virtasen mukaan onnettomuuden syynä on yleensä itse harrastaja, joka tekee virhearvion tai joka ei osaa arvioida omaa suorituskykyään. Koska extreme-lajit vaativat niin henkisiä kuin fyysisiäkin voimavaroja sekä teknistä osaamista, asiallisia varusteita ja nopeaa päätöksentekoa, ei ole mikään ihme, jos virheitä joskus sattuu kokeneemmallekin. Onnettomuuden taustalla saattavat olla myös vaikeasti ennustettavat äkkinäisesti muuttuneet luonnonolot, kuten esimerkiksi kivi- ja lumivyöryt sekä myrskyt, toteaa kirjoittaja.

Toisaalta voisi ajatella, että juuri ennustamattomat luonnonolot tekevät extreme-lajeista niin jännittäviä. Kun nykyihminen on oppinut hallitsemaan jo lähes kaikkea, niin tuntuu jotenkin hienolta, mutta samaan aikaan pelottavalta, että vieläkin on asioita, joita ihmiset eivät osaa hallita ja joita voi vain kunnioittaa ja pelätä. Tämä epävarmuuden ja vaaran tunne, jota ei pysty ennustamaan, mutta joka on aina läsnä, lisää varmasti jännitystä extreme-lajeissa. Jos vaaroja ei olisi, lajeja tuskin edes harrastettaisiin.

Mielestäni extreme-lajien harrastaminen on taas vain yksi trendihullutus. Ihmisten täytyy aina esittää olevansa muodissa mukana ja harrastaa lajia, vaikka siinä kuolemaa uhmataankin. Minä ainakin harrastan tavanomaisia lajeja, joista pidän ja joissa ei ole suurta vaaraa loukkaantua. En lähtisi extreme-lajien pariin vain siksi, koska muutkin niin tekevät, enkä näe mitään syytä esittää muille olevani jollain lailla seikkailuhenkinen. Mielestäni kuoleman uhmaaminen ei ole rohkeutta vaan pikemminkin typeryyttä.