Aineisto on YO-kokeessa Kevät 2003.

10. Valehtelu voi olla myös hyve

"Jokaisessa meissä asuu pieni clinton, halusimme tai emme", aloittaa Kirsi Heikkinen artikkelinsa "Sinäkin valehtelet ja uskon muiden valheet" Tiede 2000-lehden numerossa 8/1998. Heikkinen siis väittää kaikkien ihmisten valehtelevan joskus, mikä varmasti pitää hyvin paikkansa. Itsekin valehtelen silloin tällöin ja niin tekevät mitä todennäköisimmin muutkin.

Heikkisen artikkelissa esiintyvien tutkimustulosten mukaan ihminen valehtelee keskimäärin 1-2 kertaa päivässä. "Tutkimusten mukaan saatamme vääristellä totuutta jopa joka kolmannessa keskustelutilanteessa", väittää Heikkinen. Itse saatan hyvinkin valehdella yksi tai kaksi kertaa päivässä, mutta en sentään joka kolmannessa keskustelutilanteessa. En ymmärrä, mistä Heikkinen on arvioonsa päätynyt. Jos Heikkisen arvio pitäisi paikkansa, sehän tarkoittaisi sitä, että ihminen kohtaisi keskimäärin vain 3-6 keskustelutilannetta päivässä, mikä ei mielestäni pidä paikkaansa.

Heikkisen artikkelissa esiintyvässä valehtelua koskevassa tutkimuksessa on myös se puute, että siinä ei ollenkaan mainita, kuinka monta henkilöä tutkimukseen osallistui. Tutkimuksiin täytyy mielestäni muutenkin suhtautua aina varauksellisesti, koska voihan tapahtua niin, että tutkimuksessa mukana olevat poikkeavatkin valtavirrasta ja näin ollen tutkimustulos saattaa antaa väärän kuvan ihmisistä.

Myös kulttuurilliset erot saattavat vääristää tutkimustuloksia. Kaikki Heikkisen artikkelissa mainitut tutkimukset on tehty Yhdysvalloissa. Voihan hyvin olla, että yhdysvaltalaiset valehtelevat enemmän tai vähemmän kuin esimerkiksi suomalaiset.

Heikkisen artikkelissa esiintyvät yhdysvaltalaistutkimusten tulokset vastaavat kuitenkin suurilta osin omia kokemuksiani. Heikkinen mainitsee, että tutkimusten mukaan 80 prosenttia valheista koskee valehtelijaa itseään. "Haluamme säästyä nolaamiselta, paheksumiselta tai riidalta tai haluamme esittää itsemme edullisessa valossa", kertoo Kirsi Heikkinen. Itse kyllä valehtelisin, jos se säästäisi minut nolaamiselta ja olen myös huomannut, kuinka jotkut tuttavani yrittävät näyttää kaveriporukassa uskottavammilta kertomalla kokemuksistaan, jotka selvästi kuulostavat - ainakin minun korvissani - valheilta.

Toisaalta on taas hirvittävän vaikeaa tunnistaa, kuka valehtelee. Ulkonäön tai puhetyylin perusteella on mielestäni vaikea sanoa, valehteleeko joku vai ei. Kuten psykologian professori Paul Ekman Kalifornian yliopistosta toteaa Heikkisen artikkelissa: "Moni ihminen puhuu hitaasti ja epävarmasti riippumatta siitä, valehteleeko hän vai ei."

Ekman mainitsee, että valehtelu paljastuu mikroilmeistä ja -eleistä, joihin ihminen ei itse pysty tahdonalaisesti vaikuttamaan. Vaikka Ekmanin väite pitäisikin paikkansa, ei se mielestäni ole kovinkaan hyvä "työkalu" valehtelevan ihmisen paljastamiseen tavallisessa keskustelutilanteessa. Itse en ainakaan pystyisi tarkasti tutkimaan henkilön lähes mikroskooppisia ilmeitä samalla, kun yritän keskittyä itse keskustelun aiheeseen. Ekman tosin mainitsee: "Rehellinenkin voi hermostua ja pelästyä, jos häntä luullaan valehtelijaksi." Eli valehtelijan varma tunnistaminen on käytännössä lähes mahdotonta.

Yleisin valhe on niin sanottu valkoinen valhe, jota useimmat ihmiset pitävät kokemuksieni mukaan hyväksyttävänä ja jotkut pitävät pientä valhetta "hätätilanteessa" jopa hyveenä, kuten Heikkisen artikkelissa esiintyvä filosofian apulaisprofessori David Nyberg. Heikkinen kertookin, että tutkimusten mukaan joka neljäs valhe hyödyttää jotakuta toista.

Vaikka ihmiset ovatkin yleensä itsekkäitä ja ajattelevat vain omaa etuaan, he toisaalta ajattelevat myös muiden tunteita valehdellessaan. Pieni valkoinen valhe ei olekaan mielestäni paha asia, vaan valehtelu on pikemminkin suotavaa, jos sillä saa aikaan enemmän hyvää kuin pahaa.